The Cable Guy (1996) - nostalginen Jim Carrey leffa - yksi Jimin parhaista
The Cable Guy (1996) - nostalginen Jim Carrey leffa - yksi Jimin parhaista
The Cable Guy (1996) – Suomeksi usein viitataan nimillä Sähköputkimies tai Kaapelimies – on mustan huumorin kyllästämä psykologinen komedia, joka ilmestyessään jakoi yleisön kahtia, mutta on sittemmin noussut lähes kulttiklassikon asemaan.
Elokuvan esittely
Elokuva kertoo Steven Kovacista (Matthew Broderick), tavallisesta miehestä, joka muuttaa uuteen asuntoon ja kohtaa kaapelitelevisioasentaja Chip Douglasin (Jim Carrey). Aluksi Chip vaikuttaa vain hieman oudolta ja liiankin ystävälliseltä, mutta vähitellen käy ilmi, että hänen käsityksensä ystävyydestä on… sanotaanko pakkomielteinen.
The Cable Guy ei ole perinteinen 90-luvun Carrey-komedia, vaan synkkä, epämukava ja yllättävän filosofinen tutkielma yksinäisyydestä, mediasta ja siitä, miten viihde korvaa ihmiskontaktit.
Ohjaaja: Ben Stiller
Ben Stillerin ohjaustyö on yllättävän rohkea, jopa kylmä. Hän käyttää tuttua komediallisuutta houkuttimena, mutta kääntää sen nopeasti ahdistavaksi satiiriksi. Stiller selvästi pelaa katsojan odotuksia vastaan: tämä ei ole Ace Ventura tai The Mask.
Stillerin visuaalinen tyyli, television ja populaarikulttuurin ylikorostus sekä hypnoottinen tunnelma tekevät elokuvasta lähes modernin mediakritiikin – ennen somea.
Näyttelijät (Cast)
-
Jim Carrey – Chip Douglas
-
Matthew Broderick – Steven Kovac
-
Leslie Mann – Robin Harris
-
Jack Black – Rick
-
George Segal – Stevenin isä
-
Owen Wilson – Robin’in uusi deitti (pieni mutta ikoninen rooli)
-
Ben Stiller – cameorooleja (mm. murhaoikeudenkäynnissä)
Jim Carreyn lähes profeetallinen impakti
Tässä elokuvassa Jim Carrey tekee jotain, mitä harva megatähti uskaltaa: hän riisuu karismansa uhkaksi. Chip Douglas on samalla koominen, surullinen ja pelottava – hahmo, joka elää median kautta ja ymmärtää inhimillisiä suhteita TV-kliseiden pohjalta.
90-luvulla hahmo tuntui liioitellulta. Nyt? Aavistuksen liian tunnistettavalta. Carreyn suoritus tuntuu jälkikäteen lähes profeetalliselta kommentilta ajasta, jossa algoritmit, ruudut ja viihde määrittävät identiteettiä ja yksinäisyys naamioituu jatkuvaksi yhteydeksi.
Miksi elokuva osuu yhä nykyaikaan
-
Se käsittelee yhteyden puutetta yltäkylläisyyden keskellä
-
Ennustaa median valtaa identiteetin rakentajana
-
Kuvaa sosiaalista kömpelyyttä ja yksinäisyyttä tavalla, joka resonoi digiajassa
-
Ei anna helppoja vastauksia – vain epämukavia kysymyksiä
The Cable Guy oli aikanaan väärässä paikassa väärään aikaan. Nyt se tuntuu olevan juuri oikeassa paikassa – ja ehkä hieman liian tarkkanäköinen omaksi parhaakseen.
Medieval Times -kohtaus on koko elokuvan ydin tiivistettynä yhteen iltaan. Chip vie Stevenin “hauskaan äijäiltaan”, joka muuttuu nopeasti sosiaaliseksi ansaksi. Yleisö hurraa, ritarit taistelevat – ja Chip pakottaa Stevenin valitsemaan puolen.
Karaoke-kohtaus – “Somebody to Love”
.
Vankilakohtaus – “Midnight Express”
“Porno password” – vallankäyttöä naurun varjolla
Muut keskeiset kohtaukset
🏀 Koripallokenttä
📺 Loppukohtaus satelliittilautasella
Chip Douglas ei oikeastaan ole ihminen – hän on media-artefakti.
Keskeiset symbolit:
-
Kaapelitelevisio = jatkuva yhteys ilman todellista läheisyyttä
-
TV-referenssit Chipin puheessa = identiteetti rakennettu viihdepalasista
-
Satelliittilautanen / katto / korkeudet = Chipin “jumalakompleksi”, tieto kaikesta mutta yhteys ei kehenkään
Chip ajattelee maailmaa genreinä:
-
riita = sitcom
-
seurustelu = romanttinen draama
-
konflikti = jännityselokuva
Hän vilpittömästi ei tiedä, miten ihmissuhteet toimivat ilman käsikirjoitusta. Tässä mielessä hän on enemmän tulevaisuuden ihminen kuin aikansa friikki.
Miksi yleisö hylkäsi elokuvan 90-luvulla?
Lyhyesti: odotukset olivat täysin väärät.
1. Jim Carrey -petos (yleisön silmissä)
Vuonna 1996 Jim Carrey =
-
Ace Ventura
-
The Mask
-
Dumb and Dumber
Yleisö odotti turvallista, hyväntuulista slapstickiä. He saivat:
-
stalkkerin
-
sosiaalista ahdistusta
-
loppuratkaisun, joka ei vapauta naurulla
Se tuntui lähes henkilökohtaiselta loukkaukselta.
2. Musta huumori oli liian aikaista
90-luvun mainstream komedia ei ollut vielä valmis tähän sävyyn.
Tämä on lähempänä Fight Clubia tai Nightcrawleria kuin peruskomediaa – mutta väärällä vuosikymmenellä.
3. Elokuva syyttää katsojaa
Elokuva ei vain naura Chipille. Se kysyy hiljaa:
“Entä jos sinäkin opit kaiken elämästä ruudulta?”
Se ei ollut mukava kysymys ennen somea, älypuhelimia ja algoritmeja.
Miksi se toimii nyt niin hemmetin hyvin
Nyt elämme maailmassa, jossa:
-
ystävyys muodostuu applikaatioissa
-
identiteetti performoidaan yleisölle
-
yksinäisyys piilotetaan jatkuvaan viihteeseen
Chip Douglas ei enää ole poikkeus – hän on ääriesimerkki. Ja siksi elokuva tuntuu lähes ennustukselta.
4,5/5 tähteä tälle on pakko antaa, eli minun mielestäni tämä elokuva on lähes erinomainen!!








Kommentit
Lähetä kommentti