The Final Girls (2015) - elokuvan katselu

 The Final Girls (2015) - elokuvan katselu

The Final Girls on vuonna 2015 ilmestynyt yhdysvaltalainen kauhukomedia / meta-slasher, ohjaajana Todd Strauss-Schulson. Elokuva on käytännössä rakkauskirje 70–80-lukujen slasher-kauhulle, mutta samalla se myös parodioi koko lajityypin sääntöjä. Sen juoni pyörii ajatuksella: mitä tapahtuisi, jos hahmot joutuisivat itse vanhan slasher-elokuvan sisään?

Synopsis

Elokuvan päähenkilö on Max Cartwright, nuori nainen, joka suree näyttelijä-äitinsä Amandan kuolemaa. Amanda muistetaan erityisesti 1980-luvun kulttislasherista "Camp Bloodbath", joka on Maxille kipeä muisto äidistä. Kun Max lähtee ystäviensä kanssa katsomaan elokuvan juhlanäytöstä, teatterissa sattuu onnettomuus, ja porukka pakenee kirjaimellisesti valkokankaan läpi. Yhtäkkiä he eivät enää katso elokuvaa – he ovat sen sisällä.

He päätyvät keskelle Camp Bloodbathin maailmaa, jossa kaikki toimii kuin vanhassa slasherissa: leirinuotiot, seksistä vitsailevat nuoret, stereotyyppiset hahmot, synth-painotteinen tunnelma ja tietenkin murhaaja, joka ilmestyy tappamaan yksi kerrallaan. Max ja hänen ystävänsä ymmärtävät nopeasti, että selvitäkseen heidän täytyy oppia elokuvan “säännöt” ja käyttää omaa kauhuelokuvatietämystään hyödyksi. Samalla Max joutuu kohtaamaan jotakin paljon henkilökohtaisempaa: elokuvan sisällä hän tapaa äitinsä nuoremman, fiktiivisen version eli Nancyn, joka näyttää ja kuulostaa Amandalta. Tästä syntyy elokuvan tunteellinen ydin – slasher-parodian sisälle rakennettu tarina surusta, muistosta ja toisesta mahdollisuudesta hyvästellä oma äiti.

Casting / pääroolit

Keskeinen näyttelijäkaarti:

• Taissa Farmiga – Max Cartwright
• Malin Åkerman – Nancy / Amanda Cartwright
• Adam DeVine – Kurt
• Thomas Middleditch – Duncan
• Alia Shawkat – Gertie Michaels
• Alexander Ludwig – Chris Briggs
• Nina Dobrev – Vicki Summers

Elokuvan jatkuva parodiaelementti – mitä sillä oikeasti tehdään?

Elokuva parodioi slasherin sääntöjä sisältäpäin

The Final Girls ei ole vain “kauhukomedia”, jossa heitetään vitsejä kauhuelokuvista, vaan se rakentuu koko ajan sen varaan, että hahmot tietävät olevansa slasher-elokuvassa. Tämä mahdollistaa jatkuvan metaparodian:

• hahmot tunnistavat arkkityypit: “neitsyt/final girl”, “tyhmä seksihullu jock”, “flirttaileva bilettäjä”, “nörtti”, “sivuhahmo joka kuolee ensin”
• he huomaavat, että elokuvan maailma toimii toistuvien kaavojen mukaan
• he yrittävät ennakoida, kuka kuolee seuraavaksi ja millaisessa kohtauksessa
• he joutuvat myös itse mukautumaan siihen, miten slasher-elokuvan juoni “pakottaa” ihmisiä toimimaan

Parodia ei siis ole pelkkää irvailua, vaan enemmän genreanalyysiä komedian muodossa. Elokuva kysyy koko ajan: miksi slasherit toimivat näin? miksi nämä hahmot käyttäytyvät näin? mitä tapahtuu, jos joku yrittää rikkoa kaavan?

Hahmot joutuvat elokuvan sisään – ja se muuttaa kaiken

Kun Max ja hänen ystävänsä päätyvät Camp Bloodbathin sisään, he eivät ole enää katsojia vaan osa käsikirjoitettua maailmaa. Tästä seuraa useita asioita:

A) He joutuvat “elokuvan logiikan” vangiksi

Slasherin maailma ei toimi realistisesti, vaan elokuvallisesti. Jos kohtaus kuuluu mennä tietyllä tavalla, maailma yrittää pakottaa sen tapahtumaan. Hahmot voivat yrittää paeta, mutta elokuvan rakenne vetää heidät takaisin juonen raiteille. Tämä tekee elokuvasta hauskan: tavallaan he taistelevat itse käsikirjoitusta vastaan.

B) He voivat hyödyntää tietoa elokuvasta

Koska Maxin porukka tunnistaa kliseet, he osaavat ennakoida vaaroja:

• kuka todennäköisesti kuolee ensin
• missä vaiheessa murhaaja ilmestyy
• kuka on “final girl”
• miten murhaajan pysäyttäminen voisi onnistua

Tästä syntyy elokuvan iso hupipuoli: hahmot yrittävät “pelata” slasheria kuin sääntöpohjaista peliä, vaikka tilanne on hengenvaarallinen.

C) Max saa takaisin yhteyden äitiinsä – mutta vain fiktion kautta

Tämä on elokuvan tärkein tarinaelementti. Camp Bloodbathin Nancy ei ole oikeasti Amanda, mutta hän on tarpeeksi lähellä, jotta Max voi puhua äidilleen, viettää aikaa tämän kanssa ja käsitellä omaa suruaan. Siksi elokuva ei jää pelkäksi spoofiksi, vaan sen keskellä on yllättävän lämmin äiti–tytär-tarina. 

70–80-lukujen kauhuestetiikka: mitä elokuva lainaa?

Leirislasher-maailma

Camp Bloodbath on rakennettu kuin yhdistelmä Friday the 13th -henkistä kesäleirislasheria ja yleistä 80-luvun B-kauhufantasiaa:

• metsää, järveä, nuotiota, mökkejä, yökohtauksia
• teini- ja nuorisohahmoja, joiden persoonallisuudet ovat tarkoituksella liioiteltuja
• maskimainen, ikoninen tappaja
• “nuoret juhlivat → joku kuolee” -rytmi

Musiikki ja synth-fiilis

Elokuvan score ja kappalevalinnat nojaavat vahvasti 80-luvun synth maailmaan. Tämä ei ole vain taustaa, vaan osa koko tunnelmaa: musiikki tekee Camp Bloodbathista tarkoituksella nostalgisen, vähän unenomaisen ja samalla ironisen.

Visuaalinen camp ja ylikorostettu slasher-ikoniikka

Elokuvassa on paljon sellaista kuvastoa, joka tuntuu tietoisesti “liian slasherilta”:

• pehmeän neonmainen / retro värimaailma
• hidastukset, suuret kohtausrakennelmat ja melodramaattinen kuvasto
• seksuaalisuuden, vaaran ja camp-huumorin yhdistäminen
• murhaajan lähes myyttinen läsnäolo

Se ei yritä näyttää aidolta 2010-luvun kauhulta, vaan enemmän romantisoidulta muistikuvalta 80-luvun videokauhuslasherista.

Mitä siitä seuraa tarinallisesti?

Kun porukka ymmärtää olevansa slasherin sisällä, heidän tavoitteensa muuttuu kolmiosaiseksi:

1. selviydy hengissä
2. selvitä elokuvan säännöt ennen kuin murhaaja tappaa kaikki
3. löydä tapa ulos elokuvasta

Mutta Maxin kohdalla mukana on neljäs, henkilökohtainen tavoite:

4. kohdata äitinsä vielä kerran ja yrittää muuttaa sitä, mikä elokuvassa – ja ehkä symbolisesti oikeassa elämässä – meni pieleen

Tämä tekee elokuvasta yllättävän emotionaalisen. Sen hauskuus tulee slasher-kliseiden purkamisesta, mutta sen sydän tulee siitä, että Max ei haluaisi menettää äitiään “toistamiseen”, vaikka tämä onkin vain elokuvan sisäinen versio. Siksi The Final Girls on vähän erikoinen tapaus: se on yhtä aikaa parodia, slasher, metaelokuva ja surutyöstä kertova fantasia.

Elokuvan idea tiivistettynä yhteen kappaleeseen:

The Final Girls on meta-kauhukomedia, jossa surua käsittelevä päähenkilö joutuu ystäviensä kanssa 1980-luvun slasher-elokuvan sisään. Siellä he yrittävät selvitä hengissä hyödyntämällä tietoa kauhuelokuvien kliseistä, samalla kun elokuva parodioi jatkuvasti final girl -myyttiä, seksin ja kuoleman yhteyttä, camp-slasherien hahmokaavoja ja koko vanhan leirikauhugenren estetiikkaa. Samalla se rakentaa yllättävän aidon tunnejuonen siitä, mitä tapahtuisi, jos saisit vielä yhden mahdollisuuden kohdata kuolleen vanhempasi – vaikka vain fiktion sisällä.

Vosin antaa elokuvalle 3+/5 Tähteä, ja tämä todellakin ansaitusti.