Nuremberg (2025) - elokuvan pohdintaa

 

Mikä elokuva ja mihin kirjaan se perustuu?

Nuremberg (2025) (ohj. James Vanderbilt) perustuu Jack El-Hain tietokirjaan The Nazi and the Psychiatrist (2013). Elokuvan ydinidea on tositapahtumiin pohjautuva “kissa ja hiiri” -asetelma, jossa US Army -psykiatri Douglas Kelley (Rami Malek) arvioi ja seuraa natsijohtajien (mm. Hermann Göring, Russell Crowe) psyykkistä tilaa ennen oikeudenkäyntiä ja sen aikana.

Yleisarvio

Nuremberg (2025) on älykäs, vakava ja moraalisesti vaativa historiallinen draama, joka kieltäytyy helpoista ratkaisuista. Se ei pyri olemaan kattava kuvaus Nürnbergin oikeudenkäynneistä, vaan keskittyy vallan, vastuun ja inhimillisen rationalisoinnin psykologiaan. Elokuva onnistuu tekemään vanhasta aiheesta epämukavan ajankohtaisen.

Ohjaus ja käsikirjoitus

James Vanderbiltin ohjaus on kurinalaista ja harkittua. Elokuva luottaa dialogiin, rytmiin ja katseisiin enemmän kuin suuriin eleisiin. Käsikirjoitus rakentaa jännitteen vankilakäytävien ja oikeussalin välille – tiloihin, joissa totuus ei ole huudettava vaan kaivettava esiin.

Erityisesti dialogi Robert H. Jacksonin ja Hermann Göringin välillä on kirjoitettu tarkoituksella epäsymmetriseksi: totuus ei aina voita argumenttia hetkessä. Tämä on rohkea ratkaisu, joka antaa elokuvalle älyllistä painoa.

Näyttelijäntyö

Russell Crowe – Hermann Göring

Crowe tekee uransa yhden kylmimmistä ja hallituimmista roolitöistä. Hänen Göringinsä ei ole karikatyyri, vaan:

• älykäs

• karismaattinen

• manipuloiva

• vaarallisen vakuuttava

Crowe ymmärtää, että Göringin todellinen uhka ei ole raivo, vaan looginen itsevarmuus. Katsoja huomaa itsensä kuuntelemasta – ja se on tarkoituksellisesti häiritsevää.

Rami Malek – Douglas Kelley

Malekin suoritus on hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt, lähes vastavoima Crowen dominanssille. Hänen esittämänsä psykiatri ei ole sankari vaan tarkkailija, joka alkaa ymmärtää, että pahuutta ei voi selittää pelkällä mielisairaudella.

Malekin roolityö tuo elokuvaan eettisen selkärangan: mitä tapahtuu, kun ymmärrys ei enää vapauta vastuusta vaan tekee siitä raskaamman?

Visuaalinen ilme ja leikkaus

Kuvaus on kylmän realistista:

• harmaat kivipinnat

• tasainen, luonnollinen valaistus

• dokumentaarinen sommittelu

Arkistomateriaalin ja draaman yhdistäminen on tehty hienovaraisesti. Kun holokaustivideoita näytetään, kamera ei mässäile – se pakottaa katsomaan, aivan kuten oikeussalissa aikoinaan.

Leikkaus suosii pitkiä otoksia ja antaa repliikkien hengittää epämukavasti. Tämä ei ole viihteellistä, vaan tarkoituksellisesti raskasta.

Miten elokuva vertautuu muihin “Nürnberg”-elokuviin?

• Judgment at Nuremberg (1961): klassikko, mutta ei kerro IMT:n (1945–46) pääoikeudenkäynnistä vaan fiktionomaisesti “Judges’ Trial” -jatko-oikeudenkäynnistä (1947), eli painotus on moraali- ja oikeusfilosofiassa.

• Nuremberg (minisarja, 2000): keskittyy vahvemmin syyttäjiin/tuomioistuimeen ja dramatisoi mm. Göringin “show’n” sekä Jacksonin vaikeaa ristikuulustelua.

Toisin kuin Judgment at Nuremberg (1961), joka korostaa moraalista julistusta, Nuremberg (2025) epäilee moraalia ennen kuin vahvistaa sen.
Verrattuna vuoden 2000 minisarjaan tämä elokuva on:

• intiimimpi

• psykologisempi

• vähemmän juridinen, enemmän eksistentiaalinen

Mikä elokuvassa on oikeasti totta?

Seuraavat asiat ovat hyvin vahvasti historiallisesti totta (vaikka dialogi ja ajoitukset voivat olla dramatisoituja):

• Douglas Kelley oli oikea henkilö, jonka tehtävänä oli arvioida natsijohtajien itsemurhariskiä ja oikeudenkäyntikelpoisuutta.

• Kelley teki haastatteluja ja käytti psykologisia testejä, mukaan lukien Rorschach-musteläiskätestejä.

• Göring oli karismaattinen ja taktisesti taitava todistajana, ja hänen ristikuulustelunsa oli oikeudenkäynnin iso käännekohta (Jackson aloitti sen maaliskuussa 1946).

• Göring tuomittiin ja hän teki itsemurhan syanidilla juuri ennen hirttämistä.

“Voittiko” Göring syyttäjän väitteet kuten elokuvassa vihjataan?

Ei voittanut oikeudellisesti. Göring todettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan.

Se, mistä elokuvat usein tekevät draamaa, on tämä: Göring saattoi pärjätä retorisesti joissakin kohdissa ja hänet on kuvattu “saaneen yliotteen” erityisesti Robert H. Jacksonin ristikuulustelun aikana (ainakin ajoittain). Mutta se ei kääntänyt lopputulosta: hänen asemaansa, dokumentteja ja natsijärjestelmän rakennetta käsiteltiin niin laajasti, että tuomio tuli.

Lisäksi lähteet korostavat, että Göring “pärjäsi” Jacksonia vastaan, mutta Maxwell Fyfen ristikuulustelu nähtiin laajalti paljon tehokkaampana Göringiä vastaan (eli elokuvien “Göring dominoi kaikkia” on usein liioittelua tai ainakin valikoivaa).

Elokuvassa Nuremberg yksi muistettavimmista kohtauksista on Robert H. Jacksonin ja Hermann Göringin sanallinen yhteenotto, jossa aiheena on juutalaisten maastamuutto ja “lopullinen ratkaisu” (1942). Kohtaus on rakennettu niin, että Göring saavuttaa retorisen yliotteen – mutta miksi, ja mitä siitä on totta?

Mitä Jackson yrittää?

Robert H. Jackson pyrkii sitomaan Göringin henkilökohtaisesti:

• ensin 1930-luvun maastamuuttoon (painostus, ryöstö, karkotus),

• sitten 1942 Wannseen linjaukseen (Endlösung), joka merkitsi järjestelmällistä joukkotuhoa.

Jacksonin strategia on looginen: osoittaa jatkumo syrjinnästä → karkotuksesta → kansanmurhaan.

Miten Göring kääntää tilanteen?

Hermann Göring käyttää kolmea klassista keinoa – juuri ne, jotka elokuva näyttää terävästi:

1. Ajallinen pilkkominen
   Hän erottaa ennen 1942 (maastamuutto) ja vuoden 1942 jälkeen (joukkotuho) ja väittää, ettei hänen aiempi politiikkansa todista tietoisesta murha-aikeesta.

2. Byrokraattinen siirto
   Hän siirtää vastuun Himmlerille/SS:lle, esittäen itsensä talous- ja ilmailujohtajana, ei tuhoamiskoneiston arkkitehtina.

3. Kielellinen ansa
   Göring pakottaa Jacksonin täsmentämään sanoja (“karkotus”, “uudelleensijoitus”, “lopullinen ratkaisu”), ja hyödyntää natsibyrokratian eufemismeja näyttääkseen, että syyttäjä “lukee merkityksiä jälkikäteen”.

Näin Göring saa salin hetkeksi puolelleen – retorisesti, ei juridisesti.

Onko tämä historiallisesti uskottavaa?

Kyllä – retorinen yliote on uskottava, ja elokuva on tässä linjassa historiakuvauksen kanssa:

• Göring oli poikkeuksellisen taitava todistaja ja pärjäsi ajoittain juuri Jacksonia vastaan.

• Mutta tämä ei kääntänyt oikeudellista kokonaisuutta. Dokumentit (mm. Göringin 31.7.1941 allekirjoittama kirje Heydrichille “kokonaisratkaisun” valmistelusta) sitovat hänet järjestelmään, joka johti kansanmurhaan.

Elokuva tiivistää ja kärjistää yhden ristikuulustelun henkisen dynamiikan – se ei väitä, että Göring olisi ollut syytön tai vapautettu.

Miksi elokuva antaa Göringin “voittaa” hetken?

Tämä on tietoinen dramaturginen valinta:

• Se näyttää, kuinka älykäs, itsevarma tekijä voi hetkellisesti horjuttaa totuutta sanavalinnoilla.

• Se tukee elokuvan laajempaa teemaa: pahaa ei tee huutava karikatyyri, vaan rationaalinen, järjestelmällinen ihminen, joka osaa puhua.

Siksi kohtaus tuntuu epämukavalta – ja juuri siksi se toimii.

Lopputulos – totuus dialogin takana

• Göring ei “voittanut” oikeutta: hänet tuomittiin kuolemaan.

• Hän voitti hetken retoriikassa: paljasti Jacksonin strategian heikon kohdan ja käytti sitä edukseen.

• Elokuva on rehellinen tässä epämukavuudessa: totuus ei aina kuulosta vakuuttavimmalta, ennen kuin kaikki todisteet ovat pöydällä.

Mikä on tausta väitteelle: “natsit voivat olla missä tahansa jo järjestäytyneenä – sama voi tapahtua Amerikassa”?

Tämä nojaa Kelley’ltä (ja elokuvan tulkinnassa häneltä) tulevaan ajatukseen: natsijohtajat eivät olleet “hirviöitä eri lajia” tai automaattisesti mielisairaita, vaan monin tavoin toimintakykyisiä, opportunistisia ja vastuullisia — ja siksi vastaavanlaisia ihmisiä voi nousta valtaan missä tahansa yhteiskunnassa, jos olosuhteet suosivat sitä. TIME ja AP kuvaavat tätä elokuvan ja todellisen Kelleyn johtopäätösten olennaisena “kylmänä” opetuksena.

Huom: elokuvassa tämä saatetaan sanoa terävämmin ja “nykyaikaisemman iskulausemaisesti” kuin arkikielessä 1940-luvulla sanottaisiin, mutta ajatus (tekijän mukaan) tulee Kelleyn tulkinnoista: vaaralliset ideologiat ja vallankäyttäjät eivät ole maantieteellisesti uniikkeja.

Musteläiskätestit: mitä niistä tiedetään ja “tulokset”

• Kelley (ja myös Gustave Gilbert mainitaan usein samassa yhteydessä) käytti Rorschach-testin musteläiskiä arvioidakseen vankeja.

• Useat lähteet korostavat, että nämä testit olivat Kelleyn ja Gilbertin oma-aloitteisia ja että niitä ei käytetty oikeudenkäynnissä todisteina.

• “Tulokset” tiivistyvät populaarilähteissä yleensä näin: suurin osa tutkituista ei ollut psykoottisia tai “hulluja” juridisessa mielessä; sen sijaan korostuivat mm. itsekeskeisyys/narsismi, kylmä opportunismi ja kyky rationalisoida. (Yksityiskohtaiset profiilit vaihtelevat henkilöittäin ja riippuvat myös tulkintakehyksestä.) 

Elokuvan visuaalisuus (Nuremberg, 2025)

Nuremberg rakentaa ilmeensä hillityn kylmään realismiin: harmaat kiviseinät, kalterit, käytäväkuvat ja staattinen oikeussali korostavat moraalista painetta. Kamera viipyy kasvoissa ja katseissa – vallan ja vastuun psykologinen puoli on keskiössä. Visuaalisesti elokuva lainaa paljon dokumentaarista estetiikkaa (tasainen valaistus, vähän musiikillista alleviivausta), mikä tekee arkistomateriaalin ja draaman rajasta tarkoituksella häilyvän.

Holokaustivideoiden näyttäminen oikeudessa 1945–46

liittoutuneet näyttivät Nürnbergissä elokuvamateriaalia vapautetuista keskitys- ja tuhoamisleireistä. Tunnetuin kooste on Nazi Concentration Camps, jonka Yhdysvaltain syyttäjät esittivät todisteena Nürnbergin oikeudenkäynnit -prosessissa.

• Materiaali kuvattiin Buchenwaldissa, Dachau’ssa, Bergen-Belsenissä ja muilla leireillä liittoutuneiden vapauttaessa ne.

• Tarkoitus oli todistaa kiistattomasti järjestelmällinen rikollisuus – ja murtaa väite “emme tienneet”.

• Aikalaiskuvausten mukaan oikeussali hiljeni; osa syytetyistä käänsi katseensa pois, osa katseli kylmänä. Elokuvissa tätä usein dramatisoidaan, mutta perusreaktioiden kirjo on todellinen.

Mitä tapahtui sodan jälkeen Saksassa (esim. Berliinissä)?

“Uudelleenkasvatus” ja pakotettu kohtaaminen

Sodan jälkeen liittoutuneet käynnistivät denatsifikaation ja re-education -ohjelmat. Niihin kuului:

• Leirikierrokset paikallisille siviileille (esim. Buchenwaldin lähialueilla), jotta väestö näkisi omin silmin mitä oli tapahtunut.

• Valokuvat ja elokuvat julkisissa näytöksissä ja lehdissä.

• Natsihallinnon symbolien ja opetussisältöjen purkaminen.

Berliinissä tämä tapahtui raunioiden keskellä: nälkä, pakolaisuus ja miehitysvyöhykkeet loivat tilanteen, jossa moni koki yhtä aikaa syyllisyyttä, shokkia, puolustautumista ja väsymystä.

“Löysivätkö saksalaiset inhimillisyytensä uudestaan?”

Lyhyt vastaus: vähitellen, ei kerralla.

• Ensivaihe (1945–49): torjunta ja hiljaisuus olivat yleisiä (“me emme tienneet”, “meillä ei ollut valtaa”). Monille leirikuvat olivat ensimmäinen konkreettinen todiste.

• Pitkä välivaihe (1950–60-luku): jälleenrakennus ja talousihme siirsivät katseen tulevaan; menneisyydestä vaiettiin usein perheissä.

• Murtuma (1960–70-luku): Eichmannin oikeudenkäynti, Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnit ja nuoremman sukupolven kysymykset pakottivat avoimeen tilintekoon.

• Nykytila: Saksassa kehittyi vahva muistikulttuuri (muistomerkit, koulutus, vastuun korostaminen).

“Inhimillisyyden löytyminen” ei ollut tunne vaan prosessi: vastuun tunnustamista, surutyötä ja institutionaalisia valintoja. Juuri siksi elokuvat kuten Nuremberg painottavat, että pahaa eivät tee “hirviöt”, vaan ihmiset järjestelmissä – ja siksi vastuu on yhteiskunnallinen.

---

Yhteys elokuvan teemaan

Nuremberg (2025) sitoo visuaalisuuden ja arkistomateriaalin sanomaan: totuuden katsominen sattuu, mutta ilman sitä ei synny oikeutta eikä eettistä uudelleenkäynnistystä. Holokaustivideoiden näyttäminen ei ollut vain todistamista – se oli pakotettu moraalinen kohtaaminen, joka heijastui sodanjälkeiseen Saksaan vuosikymmeniksi.

Teemat ja tulkinta

Nuremberg ei kysy mitä tapahtui, vaan:

• miten se voitiin perustella

• kuka tiesi ja milloin

• miksi äly ei estänyt pahaa

Elokuvan vahvin teema on ajatus, että natsijohtajat eivät olleet poikkeusyksilöitä vaan järjestelmän huippuunsa virittämiä ihmisiä. Tästä seuraa elokuvan pelottavin väite:

sama rakenne voi syntyä uudelleen missä tahansa.

Kävin katsomassa tämän elokuvan marraskuun ja joulukuun taitteessa. Elokuvan kesto oli noin 3 tuntia. Elokuvan vakavan aiheen johdosta kesto oli sopiva ja viesti meni perille. Minuun eniten elokuvassa teki vaikutus Russell Crowen roolityö lihavana Göring natsina. Rami Malekin esittämä psykiatri on kova cästäys ollut minun mielestäni. Lopussa näytetään hirttäjäisissä yhden natsin kuolema ja hirtetyllä tulee kuset ja paskat housuihin. On hirveää katsoa jotain joukkoteloituksia hirttämällä, mutta ajanhenki oli silloin sellainen. Kohtauksessa hirtetty huutaa, että odottakaa teidän vuoroa kun Bolsevikit hirttävät teidätkin! Tämä on vakava, rohkea ja älyllisesti kunnianhimoinen elokuva, joka luottaa katsojan ajattelukykyyn. Se ei anna helppoa katarsista, vaan jättää epämukavan kysymyksen, olisimmeko me toimineet toisin?

Katsojalle, joka odottaa perinteistä oikeussalidraamaa, elokuva voi tuntua hitaalta. Osa historiallisista keskusteluista on tiivistetty ja dramatisoitu, mikä voi hämärtää juridisia yksityiskohtia. Elokuva vaatii keskittymistä – se ei selitä kaikkea auki.

Annan elokuvalle 4/5 Tähteä.