The Maniac 1980 & 2012 Joe Spinell vs Elijah Wood

 The Maniac 1980 & 2012 Joe Spinell vs Elijah Wood - pientä juttua

Alun perin vuonna 1980 julkaistu Maniac on ensi silmäyksellä täysin vaatimaton slasher-elokuva. Reippaan kahdeksankymmentäkahdeksan minuutin aikana meitä kohdellaan hieman eri tavalla verrattuna muihin släshereihin. Kookkaan hirviön sijaan saamme tavallisen näköisen kaverin esittäessä ylä- ja alamäkiä Joe Spinellin muodossa. Rehottavan seksin ja sitä seuranneen äärimmäisen väkivallan jälkimmäinen asia tulee usein ensin, ja sen hajottaa vain opportunistisen tappajamme itseinho ja mietiskelyt. on aika tutkia, miten kumpikin elokuva esittelee tarinansa ja miten pääroolimme Frank Zito eroaa niiden välillään.

Maniacista lyhyt synopsis olisi tällainen, kummatkin elokuvat tekevät juonen hieman eri tavalla. Yksinäinen sarjamurhaaja tiheässä suurkaupungissa kärsii lapsuuden trauman vaikutuksista. Mitä hän tekee selviytyäkseen mainitusta traumasta? Hän vainoaa naisia, tappaa heidät, skalpeeraa heidät ja kiinnittää uhriensa päänahat mallinukkeihin.

Kun valokuvaaja Anna alkaa osoittaa aitoa kiinnostusta tappajaamme kohtaan, elokuva yrittää inhimillistää elokuvan tappajan, mutta maniac:ssä tappaja menee veriseen loppuun asti. Tappajan menneisyys palaa kostolla, kun hänen maailmansa romahtaa psyykkisesti hänen ympärillään ja huipentuu siihen, että hänen arvokkaat mallinuket heräävät henkiin ja repivät hänet palasiksi goremaisesti hänen asuntonsa sisällä.

Alkuperäinen Maniac näytti Joe Spinellin kävelevän New Yorkin kaduilla. Näyttelijänä Spinellin historia Maniacciin johtaneissa elokuvissa koostui usein pienistä rooleista, jotka auttoivat tukemaan muita näyttelijöitä suurempiin tuotantoihin. Spinell nousi harvoin valokeilaan, mikä teki Maniacista kiehtovan esimerkin siitä, mitä hän olisi voinut tuoda pöytään. Spinell on Maniacissä helvetin hyvä cästäys.

Frank on syvästi vaurioitunut mies, joka ravitsee väkivaltaisuutensa mumisemella ja hiljaisella nyyhkytyksellä. Kovan ulkokuorensa lävistävän katseen alla Spinellin tuskalliset huudot hänen asuntonsa eristyksissä paljastavat sisäisen tuskan, joka vaivaa Frankin maailmankuvaa. Kaiken kaikkiaan elokuvasta tulee katsojalle klaustrofobinen tunnelma. 

Alkuperäisessä Maniacissä on cästättynä Disco Boy rooliin itse tehostemestari Tom Savini. Frank yllättää disco boyn hommissaan naisensa kanssa auton takapenkillä ja ampuu haulikolla tuulilasin läpi saaden Savinin pään räjähtämään tohjoksi! Tämä on elokuvan yksi ikonisempia kohtia joka on jäänyt elämään genreleffojen fanittajilla. Tässä kohdassa käytettiin oikeita haulikoita räjäyttämään Savinin lateksinen valepää. Haulikkoräjähdyksen isku oli niin voimakas, että tehosteen hoitanut Savini lensi autosta, mutta viime sekunnilla joku oli ottanut hänet kiinni takanaan. Frank useasti kuristaa naisprostituoitu uhrejaan tappaakseen ja tämä on erityisen häiritsevää, että tappaminen ja seksi rinnastetaan toisiinsa. Kuristaminen on joillekkin vain fetissi.

Sitä vastoin vuoden 2012 Maniacissä cästättiin Elijah Wood Frankin rooliin Lienee tarpeetonta sanoa, että se on melko dramaattinen muutos. Elijah Wood vaikuttaa hieman feminiinisemmältä Frankin rooliin. Woodin esittämä tappaja on aivan hermorauniona ja popsii ahdistukseensa pillereitä. Frankillä on myös fläshbäckejä lapsuuteensa joissa esiintyy hänen äitinsä. Minä 2012 vuonna olin niin pettynyt kun Elijah laitettiin maniaciin rooliin, että jätin katsomatta sen kokonaan, nyt 12 vuotta myöhemmin voin todeta, että olin todella hölmö!

Woodin esittämä tappaja on kuvattu murhapuuhissaan ja taidetöissään kamerakulmasta joka näyttää, että se tulisi hänen silmiensä läpi. Melkein koko elokuva on kuvattu yksinomaan ensimmäisen persoonan näkökulmasta, ja välähdyksiä Frank Zitosta näkyy vain peilien läpi ja elokuva satunnaisesti hämärtyy todellisuuden ja fantasian välillä. Gorea tässä uudessakin elokuvassa on yllättävän paljon, ja voisin väittää, että elokuva on raakuudessaan alkuperäistäkin elokuvaa ajoittain pahempi. 

Wood ei ole fyysisesti kovin vaikuttava, eikä hän saavuta sitä silkkaa intensiteettiä, jonka Spinell toi pöytään. Mutta hän korvaa sen monilla muilla tavoilla. Hänen lapsenomaiset piirteensä, tyhjä katseensa, korkeampi äänensävy ja tapa, jolla hän pyytää apua huutojen sijaan, esittelevät suoremmin trauman, jonka Frank Zito koki lapsena. Hänen toimintansa tunnustetaan entisestään Frankin käyttäessä lääkkeitä psykoottisten  hetkien tukahduttamiseen ja taistelua pahan olotilan tukahduttamiseksi hänen rakkauskiinnostuksensa myös läsnä ollessa. 

Viimeinen suuri ero kahden Frank Ziton välillä on se, kuinka he tarkalleen tekevät erilaisia ​​murhiaan. Ne molemmat ovat slasher-elokuvia, yksi asia. Mutta on syytä tunnustaa, että kumpikin Frank Zito hoitaa murhaavaa toimintaansa eri tavalla. Alkuperäinen Frank on opportunistinen ja vie mahdollisimman vähän aikaa teon tekemiseen nauttien lyhyestä verilöylystä. Opportunistina Frank ei myöskään erottele menetelmiensä suhteen: armeijan pistimet, paljaat kädet ja jopa haulikko muodostavat hänen erilaiset työvälineet. Lopullisena tavoitteena on tappaa, ja sitä seuraava skalpeeraus on toissijaista. Kun vertaa tätä remake-versioon, jossa Ziton murhat ovat usein tahallisempaa sadismia. Useita tappoja tehdään usein tahallisesta halusta aiheuttaa mahdollisimman paljon kärsimystä uhreille. Frank on usein juurtunut käyttämään suurta metsästysveistä, vaikka elokuvan huipentumahetkellä tapahtuva väkivaltainen tappelu näkee hänen ottavan myös ison lihahakkurin. Tämä, samoin kuin skalpeeraus, joka korreloi suoraan hänen äitinsä viimeiseen positiiviseen muistoon, se on myös tehty paljon "goremaisemmaksi".

Maniac-kappaleen ääniraidan sävelsi Jay Chattaway, joka teki yhteistyötä Lustigin kanssa Maniac Copille ja hänestä tuli myöhemmin säveltäjä 1990-luvun eri Star Trek -esityksiin. Soundtrack on tehty tyylikkäästi syntetisaattoreilla ja rumpukoneilla tunnelmaa täydentävät äänimaisema, mutta puhallinsoittimien käyttö tekee alkuperäisen elokuvan kappaleista todella erottuvan. Maniacin uusintaversion soundtrack tuntuu siltä, ​​että se olisi saanut inspiraationsa suoraan 1980-luvulta sen sijaan, että se olisi kopioitu suoraan alkuperäisteoksesta. Uudessa Maniacissä on myös q lazzaruksen - goodbye horses kappale ja se on tunnettu parhaiten uhrilampaat - elokuvasta, jossa sitä kuuntelee elokuvan murhaaja buffalo Bill. 

Originaali Elokuvan houkuttelevuus on voisi sanoa joillekin katsojille rajallinen, mutta jos nauttii kyseisestä 70-luvun lopun/80-luvun alun NYC:n likaisesta tyylistä, se on pakko nähdä. Ohjaaja William Lustig teki useita muita genreelokuvia kuten Vigilante ja Maniac Cop ennen Blue Underground -kotivideoyhtiön perustamista, jotka ovat italialaisten genreelokuvien päälähde (kauhu, giallo, spagettiwesternit, rikostrillerit jne.).

Remake maniacistä on parempi kuin monet tusina slasher-elokuvat, jotka menevät suoraan blu raylle ja dvd:lle. Elokuva on todella vahva visuaalisella ja psykologisella puolella. Ja tämä on häiritsevä elokuva alusta loppuun ja kiinnittää useimpien ihmisten huomion, ja katsoja pystyy käsittelemään sen, koko elokuvan matkan ajan.

Laitan molemmille elokuvalle arvosanan erinomainen ja 4,5/5 tähteä!!