Friday the 13th reboot (2009) - pientä juttua
Friday the 13th reboot (2009) - pientä juttua
Friday the 13th (2009) reboot on hyvä esimerkki siitä, miten Hollywood yritti elvyttää vanhan slasher-brändin, mutta lopputulos jäi enemmän kuriositeetiksi kuin Jasonin myytin todelliseksi jatkoksi.
Friday the 13th (2009)
-
Ohjaaja: Marcus Nispel (aiemmin ohjannut myös The Texas Chainsaw Massacre -remaken, 2003).
-
Tuottajat: Michael Bayn Platinum Dunes (erikoistui kauhurebootteihin).
-
Jason: Derek Mears (fyysisesti vaikuttava, aggressiivisempi Jason).
Miksi reboot tehtiin?
Trendikkyys – 2000-luvun lopulla klassisia kauhufranchiseja kierrätettiin (Texas Chainsaw Massacre 2003, Halloween 2007, Nightmare on Elm Street 2010).
Brändin arvo – Friday the 13th oli ikoninen nimi, jolla oli pitkä kulttihistoria ja valmiiksi laaja fanipohja.
Uuden yleisön houkuttelu – tarkoitus oli esitellä Jason uudelle sukupolvelle moderneilla tuotantoarvoilla.
Rahallinen potentiaali – vaikka kriitikot eivät olisi pitäneet, teatterikävijät varmasti kiinnostuisivat.
Ja se toimi: elokuva tuotti avausviikonloppunaan yli 40 miljoonaa $ (franchisen ennätys), mutta ei synnyttänyt jatkoa.
Juonen ongelmat
-
Elokuva yhdisti ensimmäisen neljän Friday-elokuvan elementtejä:
-
Jasonin lapsuustrauma järvellä → 1. osa
-
Äidin kosto (lyhyesti introkohtauksessa) → 1. osa
-
Jasonin säkkipäähahmo → 2. osa
-
Ikoninen hockey mask -maneerit ja tyyli → 3. osa
-
Lopputulos oli sekamelska, joka ei tuntunut omalta tarinaltaan. Jason kuvattiin lähes Rambo-tyyliseksi selviytyjäksi, joka käytti ansoja ja oli enemmän metsästysstrategi kuin mystinen tappaja. Tämä jakoi fanien mielipiteet. Tarina teinien katoamisesta ja huumebisneksestä jäi geneeriseksi, ilman uutta näkökulmaa.
Nuorten näyttelijöiden samaistuttavuus
Klassisten 80-luvun Friday the 13th -elokuvien nuoret olivat kömpelöitä, mutta aidosti samaistuttavia: tavallisia nuoria, vähän kömpelöjä, joskus sympaattisia. 2009-version teinit olivat kuin mallitoimistoista ja MTV:ltä poimittuja: liian kiiltokuvamaisia, itsetietoisia ja stereotyyppisiä. Hahmot olivat niin yksioikoisia, että katsoja ei ehtinyt välittää heidän kohtaloistaan → tappokohtauksista tuli mekaanisia.

Kommentit
Lähetä kommentti