Exorcist II: The Heretic - Luopio (1977) - uusintakatselu, mitä elokuvassa tapahtuu?

 Exorcist II: The Heretic - Luopio (1977) - uusintakatselu mitä elokuvassa tapahtuu?

Exorcist II: The Heretic (1977), suomeksi "Manaaja II: Luopio", on monitasoinen ja symbolinen elokuva, joka eroaa huomattavasti alkuperäisestä The Exorcist -elokuvasta (1973). 

Nimi: Exorcist II: The Heretic (1977)
Ohjaus: John Boorman
Pääosissa:

• Linda Blair – Regan MacNeil

• Richard Burton – Isä Philip Lamont

• Louise Fletcher – Tohtori Gene Tuskin

• James Earl Jones – Kokumo

• Max von Sydow – Isä Merrin (lyhyesti takaumissa)

Elokuva on sekä jatko-osa että eräänlainen filosofinen rinnakkaisteos alkuperäiselle Manaajalle. Se käsittelee hyvän ja pahan tasapainoa, henkisyyttä, kollektiivista tietoisuutta ja parantamisen voimaa.

Pazuzu – henki, sen alkuperä ja merkitys

Pazuzu on todellinen hahmo Mesopotamian (babylonialais-assyrialaisen) demonologiasta.

• Hän oli tuulen ja taudin henki, erityisesti etelätuulen, joka toi kuivuutta ja ruttoa.

• Pazuzu ei ollut yksiselitteisesti paha — muinaisissa teksteissä hänet tunnettiin myös suojelijana, joka pystyi ajamaan pois vielä pahempia henkiä, kuten Lamashtua, joka uhkasi synnyttäviä naisia ja vauvoja.

Elokuvassa Pazuzu symboloi pahuutta, mutta myös tietoa ja voimaa, jota voi käyttää sekä hyvään että pahaan — tästä tulee elokuvan teema “luopion” (heretic) ristiriita: hyvä ja paha ovat yhteydessä toisiinsa.

Heinäsirkkojen teema

Heinäsirkat (locusts) ovat yksi elokuvan keskeisistä visuaalisista ja symbolisista teemoista.

• Heinäsirkat edustavat tuhoa ja kaaosta, mutta myös muutosta ja yhteyttä henkimaailmaan.

• Elokuvassa esiintyy erityinen "hyvä sirkkayksilö", joka pystyy kontrolloimaan parvea — tämä on rinnastettavissa Reganiin, jolla on kyky parantaa ja vaikuttaa muihin positiivisesti.

• Sirkkaparvi symboloi myös joukkohysteriaa ja pahan leviämistä, jonka vain harvat kykenevät pysäyttämään.

James Earl Jonesin rooli – Kokumo

• Jones näyttelee Kokumoa, afrikkalaista tutkijaa ja mystikkoa, joka elokuvassa on yhteydessä Pazuzun henkeen.

• Kokumo on myös entinen lapsi, joka oli Reganin tavoin “kosketettu” Pazuzun hengestä, mutta hän on selättänyt sen — hän on löytänyt tasapainon henkisen voiman ja ihmisyyden välillä.

• Hän edustaa viisautta ja henkistä eheyttä, vastakohtana isä Lamontin epäilyksille ja Reganin traumalle.

Symbolisesti Kokumo on se, joka opettaa Lamontille ja Reganille, että pahuutta ei voi vain karkottaa – se on ymmärrettävä ja muunnettava hyväksi.

Reganin kyky elokuvan loppupuolella

Elokuvan loppua kohti käy ilmi, että Regan on kehittänyt parantavia, telepaattisia kykyjä — hän pystyy:

• Näkemään toisten ihmisten sisäisiä muistoja ja kipuja.

• Yhdistämään mielensä toisiin ihmisiin.

• Lopulta, rauhoittamaan sirkkaparven henkisesti — tämä viittaa siihen, että hän on “hyvä henki”, joka pystyy hallitsemaan kaaosta, aivan kuten “hyvä heinäsirkka”.

Tämä symboloi sitä, että Regan on voittanut Pazuzun vaikutuksen, ei karkottamalla sitä, vaan integroimalla sen osaksi omaa henkistä voimaansa. Hän on “valon puolen luopio” — ihminen, joka on kohdannut pimeyden ja kääntänyt sen hyväksi.

Exorcist II: The Heretic ei ole pelkkä kauhuelokuva, vaan filosofinen tutkielma ihmisen kaksinaisuudesta ja henkisestä kasvusta:

• Pazuzu = tietoisuuden pimeä puoli

• Regan = parantava, intuitiivinen henki

• Kokumo = tasapainon saavuttanut viisaus

• Heinäsirkat = ihmiskunnan kollektiivinen energia — joko tuhoava tai eheyttävä

Manaaja II: Luopio on kunnianhimoinen mutta ristiriitainen jatko-osa vuoden 1973 klassikolle Manaaja. Siinä missä alkuperäinen elokuva keskittyi konkreettiseen kauhuun, uskonkriisiin ja pahuuden fyysiseen ilmenemiseen, Luopio pyrkii laajentamaan näkökulmaa filosofiseksi tutkielmaksi hyvän ja pahan, tieteen ja hengen, sekä mielen ja sielun suhteesta.

Elokuva seuraa isä Philip Lamontia (Richard Burton), joka tutkii isä Merrinin kuolemaa ja joutuu tekemisiin jälleen Regan MacNeilin (Linda Blair) kanssa. Regan on nyt teini-ikäinen ja käy terapiaa tohtori Gene Tuskinin (Louise Fletcher) luona. Hypnoottisen laitteen avulla Lamont ja Regan sukeltavat mielen ja henkien maailmaan, jossa he kohtaavat uudelleen muinaisen demonin Pazuzun.

John Boorman rakentaa elokuvasta visuaalisesti runsaasti ladatun, jopa unenomaisen teoksen. Afrikkalaiset maisemat, heinäsirkkojen parvet ja mielen sisäiset näkykohtaukset muodostavat enemmän mystisen vision kuin suoraviivaisen kauhutarinan.
Heinäsirkat toistuvat motiivina koko elokuvan ajan, symboloiden pahan leviämistä ja toisaalta sitä harvinaista hyvyyttä, joka pystyy hallitsemaan kaaosta.

Pazuzu ei tässä elokuvassa ole vain “paholainen”, vaan ihmismielen pimeä puoli — voima, joka voi olla sekä tuhoava että luova. Boormanin lähestymistapa on lähes metafyysinen: hän ei halua ajaa pahaa pois, vaan näyttää, että pahuuden ymmärtäminen on osa henkistä kasvua.


Richard Burton tekee intensiivisen mutta ajoittain sekavan suorituksen. Hänen isä Lamontinsa on jatkuvasti epätoivon ja uskon välissä, mutta Burtonin näyttely on toisinaan niin teatraalista, että se syö uskottavuutta.

Linda Blair palaa Reganin rooliin itsevarmempana ja lämpimämpänä. Hänen hahmonsa on enemmän parantaja kuin uhri, mikä antaa hahmolle uuden, kiinnostavan sävyn.

James Earl Jones loistaa pienessä mutta merkityksellisessä roolissa Kokumona – afrikkalaisena tutkijana, joka on oppinut hallitsemaan Pazuzun voiman ja kääntämään sen hyvyydeksi. Hänen läsnäolonsa tuo elokuvaan mystistä painoarvoa.

Visuaalisesti elokuva on rohkea ja kaunis — lavastukset, valaisu ja värimaailma ovat ainutlaatuisia. Boorman käyttää paljon symbolisia kuvia, kuten heijastuksia, tulen ja ilman elementtejä sekä surrealistisia unijaksoja.
Kuitenkin rytmitys ja käsikirjoitus kärsivät. Tarina on hajanainen, dialogi usein kömpelöä, ja monille katsojille elokuvan hengellinen sävy tuntui epämääräiseltä ja pinnalliselta.

Manaaja II: Luopio on elokuva, joka yrittää olla enemmän kuin sen pitäisi. Se ei ole kauhuelokuvana pelottava, mutta se on omalla tavallaan kiehtova — kuin filosofinen uninäytelmä, jossa pahuus ja hyvyys kietoutuvat yhteen.

Vaikka se on saanut paljon kritiikkiä (ja syystä), sen rohkeus ja visuaalinen kunnianhimo tekevät siitä kiinnostavan kuriositeetin. John Boorman yritti kääntää kauhun sisäänpäin: pelon sijasta hän tutki ihmisen sisäistä valoa ja varjoa.
Monille se oli pettymys, mutta niille, jotka osaavat lukea symboliikkaa ja arvostavat 70-luvun henkisiä teemoja, Luopio voi olla jopa alitajunnan tasolla palkitseva kokemus.


Kunnianhimoinen ja visuaalisesti kaunis
Teemallinen syvyys ja mytologinen sisältö
− Sekava juoni ja heikko käsikirjoitus
− Kauhuelementit lähes kadonneet
− Näyttely ja rytmitys epätasaisia

Kyllä tämä elokuva aina Rennyn manaaja - alku elokuvan voittaa!!

Tämä oli parempi elokuva kuin muistin!! 3/5 Tähteä!!

Katolinen kirkko ja uskonnollinen konteksti

Kirkon suhtautuminen elokuvaan

Katolinen kirkko suhtautui Manaaja II: Luopioon huomattavasti kriittisemmin ja etäisemmin kuin ensimmäiseen Manaajaan (1973).

• Ensimmäinen elokuva herätti tosin kohua, mutta Vatikaani ja monet papit pitivät sitä moraalisena varoituksena, joka kuvasi pahuuden todellisuutta ja uskon voimaa.

• Luopio sen sijaan nähtiin harhaoppisena ja teologisesti hämäränä, koska se esitti pahan ja hyvän erottamattomina voimina, mikä poikkesi kirkon opista.

• Elokuvan otsikko The Heretic (“luopio”) viittaa suoraan harhaoppiseen, joka kyseenalaistaa kirkon dogmin — tämä symboloi isä Lamontin ja Merrinin hengellistä kriisiä.

Isä Merrin ja Isä Lamont – “luopiot”

• Isä Merrin (Max von Sydow), joka kuoli ensimmäisessä elokuvassa, kuvataan tässä jälkikäteen kirkon epäilyksen kohteena. Häntä pidetään “harhaoppisena”, koska hän uskoi, että Pazuzu ei ole vain paholainen, vaan osa Jumalan sallimaa kosmista kaksijakoisuutta.

• Isä Philip Lamont (Richard Burton) on elokuvassa Merrinin seuraaja, joka yrittää todistaa hänen syyttömyyttään — mutta samalla hän joutuu itsekin epäilyn ja hengellisen hajaannuksen valtaan.

• Lamontin tutkimusmatka on kuin moderni “apostolinen harhaoppimatka”: hän etsii totuutta Jumalan ja pahan suhteesta, eikä tyydy kirkon virallisiin selityksiin.

Tämä on suoraa kommentaaria katolisen kirkon auktoriteettiin ja yksilön uskon kriisiin.

Konklaavi-symboliikka ja kirkollinen hierarkia

Vaikka elokuvassa ei ole konklaavia (paavinvaalia) kirjaimellisesti, se sisältää kirkollisen päätöksenteon ja kontrollin teemoja.

• Kirkollinen “konklaavi” ilmenee metaforisella tasolla: vanhemmat papit ja kirkon edustajat kokoontuvat arvioimaan Merrinin työtä ja Lamontin uskoa.

• Tämä kuvastaa sitä, miten kirkko suojelee omaa dogmaattista linjaansa ja pitää mystistä, “liian avointa” hengellisyyttä uhkana.

• Merrinin “tuomio” toimii kuin varjokonklaavi — uskon ja epäilyn välinen neuvosto, joka määrittelee, kuka saa olla kirkon sisällä ja kuka luopio sen ulkopuolella.

“Luopion” teologinen merkitys

Elokuvan nimi The Heretic on yksi sen merkittävimmistä teologisista viittauksista:

• Sana “luopio” (heretic) tarkoittaa kirkon opista poikkeavaa uskovaa, joka etsii totuutta omin ehdoin.

• Elokuvassa Lamont ja Merrin ovat kumpikin “luopioita” – he rakastavat Jumalaa, mutta eivät hyväksy yksinkertaista selitystä pahasta.

• Tämä tekee elokuvasta eräänlaisen gnostilaisen kertomuksen: tieto (gnosis) syntyy pimeyden ja valon yhteentörmäyksestä, ei kirkon säännöistä.

Eksorkismi ja sen muuttunut merkitys

• Elokuvassa ei ole klassista manausseremoniaa kuten alkuperäisessä, vaan eksorkismi on sisäinen ja psykologinen prosessi.

• Reganin “parantava” kyky kuvastaa hengellistä eksorkismia, jossa ihminen ei enää taistele pahaa vastaan, vaan integroi sen ja muuttaa sen hyväksi.

• Tämä ajatus on vastoin katolista oppia, jonka mukaan paha on karkotettava, ei ymmärrettävä. Tästä syystä elokuvaa pidettiin “epäortodoksisena” ja jopa harhaoppisena katolisissa piireissä.

Boormanin oma suhde uskoon

Ohjaaja John Boorman ei ollut katolinen, mutta hän oli kiinnostunut henkisyydestä, jungilaisesta psykologiasta ja mystiikasta.

• Hän sanoi haastatteluissa, että halusi tehdä elokuvan, joka “parantaa pahuuden” sen sijaan että “tuhoaa sen”.

• Tämä ajatus oli syvästi vastakkainen katoliselle eksorkismikäsitykselle, jossa paha on Jumalan vastustaja, ei osa Jumalan luomaa kokonaisuutta.

• Boorman halusi näyttää, että “luopio” voi olla todellisuudessa henkisesti valaistunut ihminen, joka uskaltaa katsoa pimeyteen.